It's time to go home - Goodbye Kansas City!

Klikkasin äsken tottuneeseen tapaan linkkiä "uusi blogiteksti", mutta kun tämä tyhjä sivu aukesi, en enää tiennyt mitä kirjoittaa. Tämä on seitsemäskymmenes, ja mitä luultavimmin samalla viimeisin blogiteksti jota tältä yhdeksän kuukauden reissultani tänne kirjoitan. Huomenna lauantaina aamulla on nimittäin aika sanoa hyvästit Kansas Citylle. Lennetään Emman kanssa aamulla New Yorkiin. Tultiin yhdessä siihen tulokseen, että saattaisi olla ihana tapa päättää tämä vuosi olemalla vielä muutama päivä New Yorkissa yhdessä. Olisi liian kurjaa ja surullista lentää tästä suoraan yksin kotiin Suomeen. Niinpä me varattiin jo aikaisin keväällä liput Nykiin ja kummallakin on sitten lento kotiin New Yorkista, mulla Suomeen ja Emmalla tietysti Ranskaan. Vaikka, pakko silti myöntää, että tällä hetkellä edes New York ei oikein tunnu miltään koska the thing on se, että ei haluaisi lähteä Kansas Citystä mihinkään.

Aika meni vauhdilla. Yhdeksän kuukautta. En voi vieläkään jotenkaan käsittää mitä on tapahtunut. Vuosi, josta olet haaveillut niin pitkään ja sitten se vihdoin toteutui. Ja nyt se on jo päättymäisillään. Kaikki kysyvät miltä tuntuu. Miltä tuntuu mennä kotiin, haluaisitko jäädä, haluanko tulla kotiin. Koko vuoden minulta on kysytty mitä kaipaan Suomesta, ja nyt minulta kysytään mitä jään kaipaamaan Amerikasta. Ei minulla ole edes sanoja sille, miltä juuri nyt tuntuu! Tämä vuosi oli mahtava. Aivan ihana. En vaihtaisi hetkeäkään pois tästä kokemuksesta. Ja pakko mun on myöntää, että tällä hetkellä en haluaisi lähteä pois. Nämä viimeiset viikot oli vielä jotenkin koko vuoden huipentuma. Tapahtui niin ihania asioita ja tapasin vielä upeita ihmisiäkin ihan viime hetkinä. Nyt tuntuu, että yhtäkkiä mut napataan pois tästä "tutusta" ja mun omasta ympäristöstä. Ympäristöstä, josta on oikeasti tullut koti näiden yhdeksän kuukauden aikana. Kansas City. En tiennyt kaupungista juuri mitään kun tänne saavuin, amerikkalaiset eivät meinanneet itsekään millään lakata kysymästä kysymystä että "mitä, miksi ihmeessä Kansas City kaikista tämän maan kaupungeista?" ja nyt olen nähnyt kaupunkia enemmän kuin moni täältä kotoisin oleva ja pidän tästä todella paljon. Rakastan Kansas Cityä. Se on sopivan pieni suuri kaupunki. Rakastan myös keskilännen kulttuuria, ihmiset täällä on ihania.

On yllättävää, miten nopeasti ihminen tottuu asioihin. Näin jälkeenpäin minua naurattaa, miten alussa kauhistelin asioita kuten maitoa, jossa oli kauheasti rasvaa ja sokeria, ruisleivän puuttumista tai kahvin makua. Nyt huomaan syöväni päivittäin ihanan puuroannokseni sen samaisen maidon kanssa, iltapäivällä palan whole wheat leipää ja juon minä joka päivä pari kupillista instant coffeeta eli veden sekaan sekoitettavia kahvipuruja. Kaikista näistä voin sanoa jopa pitäväni. Voisiko olla niin, että taas Suomeen palatessa meidän kotimaan ruoka maistuu hetken aikaa oudolta, kunnes siihen taas tottuu. Ja yhtä asiaa minun tulee ainakin jopa ikävä: aamupuuroa eli oatmealia, täällä kun kaurahiutaleet ovat ihanan isoja!

Mitä jään kaipaamaan? Jään kaipaamaan juuri niitä ihmisiä. Oli surullista lähteä viime syksynä Suomesta, koska yhdeksän kuukautta tuntui pitkältä ajalta. Tuli itku, koska tiesi, että seuraavaan näkemiseen on niin kauan aikaa. Mutta kun mä lähden nyt täältä, se on vielä raskaampaa.  Hyvästien sanominen näille ihmisille on surullista ja raskasta, koska suurinta osaa et luultavasti tule ikinä näkemään uudelleen. Yhteyttä tulen varmasti pitämään, koska koen että olen solminut tällä reissulla niin monia, luultavasti ja toivottavasti läpi elämän kestäviä ystävyyssuhteita.

Jään myös kaipaamaan amerikkalaisten avoimuutta ja välittömyyttä. Sitä, että täällä ei oikeasti ole yhtään väliä millainen olet, miltä näytät tai mitä teet. Kun katsoo Suomea täältä kaukaa, me ollaan kovin ulkonäkökeskeinen ja täydellistä minäkuvaa tavoitteleva kansa. Amerikkalaiset vähät välittävät miltä toinen tänään näyttää, mitä sillä on päällä tai mitä sillä on tänään sanottavaa. Avoin tapa kommunikoida ja jutella on asia, mistä pidän ja tulen aina pitämään. Se on myös asia, jonka toivon tarttuneen minuun itseenikin. Ollaan kavereiden kanssa juteltu monesti, että miten on mahtanut itse muuttua tämän vuoden aikana. Uskon, että olen muuttunut ainakin jonkin verran vaikka sitä ei itse niin huomaakaan. Vaihtovuosi on ainakin tuonut hurjasti lisää itseluottamusta ja rohkeutta. Kotiin on hassua mennä, koska sielläkin moni asia on muuttunut. Kaikki sanovat, että varaudu sitten että kotiinpaluu ei ole helppoa ja se kulttuurishokki on paljon suurempi kuin se, kun tulit tänne ensimmäistä kertaa. Niin se varmasti onkin, ja se vaatii aikaa että siihen taas tottuu.

Musta on ihana mennä kotiin ja nähdä perhe ja ystävät. Samaan aikaan se tuntuu myös kovin oudolta. Olen ollut poissa niin pitkään. Täältä lähteminen tuntuu oudolta, koska tänne on tavallaan ehtinyt nyt rakentua oma elämä, ja mä pidän kovasti tästä elämästä. Toisaalta olen miettinyt voisinko asua tässä maassa ja kulttuurissa pysyvästi. Opiskelijana on mukava olla: elämä kampuksella on loistavaa, kaikki on lähellä ja arki on ihanaa kun sen saa jakaa huonekavereiden kanssa, mutta silti sulla on ikään kuin oma asunto, koska jokaisella on oma huone. Amerikan kansalaisena eläminen olisi vähän eri juttu, jossa ehkä eniten mietityttäisi terveydenhoito, koulusysteemi ja muut asiat jotka ovat eri tavalla kun meillä Suomessa. Mutta niin on hyviä ja huonoja puolia joka maassa, myös meillä Suomessa.

Sinulle, joka mietit vaihtoon lähtemistä tai ulkomaille lähtöä haluan sanoa, että tee se. Tämä oli mun elämäni ehdottomasti parhain vuosi. Nyt  itkettää, koska se on loppumaisillaan, mutta kun katson taaksepäin voin vain hymyillä ja olla iloinen näistä hetkistä, ihmisistä ja asioista joita olen saanut kokea ja oppia ja tehdä. Samanlaisia kokemuksia en olisi muualla saanut. Olen oppinut niin paljon itsestäni ja muista ihmisistä, ja toisen maan kulttuurista.

Tämä kuva muistuttaa mua jotenkin niin paljon tästä koko vuodesta. Kuva on otettu lähes ensimmäisenä viikonloppuna täällä elo-syyskuussa, kun oltiin autolla ajamassa johonkin housepartyihin. Radiossa soi Funin We are young ja Emma ja Josh laittoivat kädet auton kattoikkunasta ulos. En muista kuka kuvan otti, mutta se oli ihan ensimmäisten kuvien joukossa puhelimessani.

Huhhuh! Tämä vuosi oli kyllä täynnä You Only Live Once -momentteja. Viime viikonloppuna täydensin listaani vielä kahdella "only in America" kokemuksella: ratsastin härällä (bull ride) mikä on must juttu kun käyt clubeilla Amerikassa, ja lauantaina juotiin beer bong:eja eli - niin viisaalta ja fiksulta kuin kuulostaakin - sellaiseen suppiloon kaadettiin oluttölkki ja sitten vain suppilon pää suuhun ja kurkusta alas! Joo, no, ihan kaikkea ei pitänyt tänne kirjoittaa, mutta kuitenkin, hauskoja kokemuksia.

Lopuksi vielä vähän kuvia lauantain Going Away juhlista. Oli ihana ilta. Niin ihana, et pidettiin uudet juhlat keskiviikkona. Saatiin Emman kanssa kaksi lahjaakin kahdelta pojalta, UMKC:n mukit ja toinen oli ostanut meille vielä kakun. Voi että, en mä vaan tiedä miten me Emman kanssa voidaan täältä ikinä lähteä, me on kumpikin tutustuttu niin upeisiin ihmisiin. Myös itse Emmalle hyvästien sanominen tulee olemaan hankalaa. Yhtäkkiä et enää näekään ihmistä jonka kanssa jaoit lähes kaiken näiden yhdeksän kuukauden aikaan. Samoin Jessica, joka jää tänne vielä jouluun asti. Mun tulee melkein jopa ikävä Ashleya, Brandonia ja Cenoa, meidän koirakaveria, vaikka en hänestä niin innostunut olekaan ollut.

Torstaina oli lisää hyvästien sanomista ja illalla kaiken muun ohjelman lomassa ehdin poikkeamaan Michellen yllätys-graduation-juhlissa. Nyt olen juuri lähdössä koululle katsomaan Michellen (ja sattumalta myös huonekaverini Ashleyn) Graduation Commencement:a eli graduation ceremoniaa, joka ihan mielenkiintoista nähdä. UMKC:sta valmistuu niin monta opiskelijaa, että seremoniat on jaettu eilisen, tämän päivän ja huomisen aikana moneen eri kellonaikaan. Tuo juhla mihin me mennään on chemistryn, commnication studies, arts&sciences ja language opiskelijoiden graduation. Koko aamun meidän asunnossa on ravannut Ashleyn perhettä ja sukulaisia juhlapuvut päällä valmistautumassa juhlaan.

Huomenna sitten onkin suuntana lentokenttä, laukut toivottavasti pakattuina (vähän hankalaa ollut suorittaa sitä hommaa), ja kaikista kamalin eli viimeisten hyvästien aika. Mutta kuten sanottu, kaikki kiva loppuu aikanaan ja onhan se ihana tulla taas kotiinkin.

 Nyt on aika sanoa hyvästit myös täällä blogissa. Suuri kiitos kaikille blogiani lukeneille, oli suuri ilo jakaa vaihtovuoteni teidän kanssa. :) Lauantaisessa (?) Raumalaisessakin saattaa vielä olla viimeinen kirjoitukseni tältä reissulta.

Don't cry because it's over, smile because it happened. 

<3

Mä olin onneks saadessani elää nämä 9 kuukautta just täällä,

just näiden ihmisten kanssa. Missä tahansa muualla

tämä kokemus olisi varmasit ollut erilainen.

Thank you for the memories!