Hyvää Itsenäisyyspäivää rakas Suomi!

Nämä toivotukset tulevat päivän myöhässä, mutta tulevat kuitenkin! Joskus on lähdettävä kauas nähdäkseen lähelle. Näin itsenäisyyspäivän ja joulun aikaan tulee mieleen paljon ajatuksia liittyen Suomeen ja kotiin. Tämä vaihto-aika on todella avannut silmäni sille mitä meillä Suomessa on. Meillä on nimittäin moni asia todella hyvin.

Täällä saan vastata lähes päivittäin kysymykseen mistä olet kotoisin. Voin suurella ylpeydellä kertoa olevani Suomesta. Vaikka Suomi on pieni maa, ja välillä toivoisi Porin ja Rauman olevan hieman suurempia kaupunkeja ja vaikka Suomessa on kylmä ja pimeää, on se silti maailman paras paikka. Maa, jossa meillä on maailman parhaimpiin lukeutuva koulujärjestelmä ja terveydenhuolto, loistavat julkiset palvelut ja on Suomi myös yksi maailman turvallisimmista paikoista elää. Kun kerron amerikkalaiselle että olen Suomesta, on hyvin tavallista että hän ei tiedä missä Suomi sijaitsee. Me suomalaiset kyllä tiedämme, missä muut maailman maat sijaitsevat. Suomessa sinua hoidetaan terveyskeskuksessa jos olet sairas siitä huolimatta oletko köyhä vai rikas, suomalainen vai ulkomaalainen. Amerikassa valtio ei kanna huolta köyhistä. Jos sinulla ei ole kattoa pään päällä, sitten sinulla ei vain ole. Lääkäri- ja hammaslääkärikäynneistä tingitään koska se on niin kallista. Suomessa valtio avustaa opiskelijoita ja työttömiä. Kaiken kruunaa ilmainen koulutus. Ja kouluruoka. Miten olenkaan ikinä voinut moittia suomalaista, terveellistä ja niin herkullista kouluruokaa? Amerikkalaisen silmät suurenevat, kun kerron että käymme koulua ilmaiseksi.  He kun maksavat kymppitonneja yliopistokoulutuksesta.

Osaan neljää eri kieltä siinä missä amerikkalaisnuorista suurin osa osaa vain englantia. Englannin kielen kirjoittamiseenkin he tarvitsevat välillä englannin sanakirjaa osatakseen kirjoittaa sanat oikein. He ovat ihmeissään kun kuulevat jonkun osaavan montaa eri kieltä. Eikä meillä ole mitään syytä hävetä suomen kieltä, joka amerikkalaisen korvaan kuulostaa vain hyvinpitkiensanojenpuhumistayhteen. Meillä on oma hieno kieli, ja suomen kielessä on itseasiassa olemassa monia sanoja, joihin englannin kielessä ei edes löydy vastaavaa. Kaikki ei aina kuulosta hienommalta englanniksi sanottuna. Eikä meillä myöskään ole syytä hävetä englannin puhumista koska niillä opeilla mitä peruskoulussa ja lukiossa olemme saaneet, puhumme sitä todella hyvin verrattuna muihin ulkomaalaisiin. Ja se miksi me osaamme ja tiedämme niin paljon asioita, johtuu osittain myös meidän loistavasta opettajankoulutuksesta. Ehkä suurin järkytykseni täällä ollessani on liittynyt opettajankoulutukseen ja opettajan ammattiin, joita ei juuri tässä maassa arvosteta. Täällä ei ole coolia opiskella opettajaksi. Eräässä kurssikirjassani, joka käsitteli Amerikan koulujärjestelmää, todettiin suoraan että opettajakoulutukseen pyrkiviä pidetään vähän muita "tyhmempinä". Yliopistojen opettajankoulutukseen on lähes helpoin päästä kaikista yliopiston aloista. Alkusyksystä tavatessani kokoajan uusia ihmisiä ja heidän kysyessä mitä opiskelen, kerroin suurella ylpeydellä opiskelevani opettajaksi. Kunnes minulle valkeni, että näiden ihmisten ajatusmaailma on täysin eri: he mieltävät opettajaksi opiskelevat hieman tyhmemmiksi, ja mahdollisesti jopa myös vähän köyhemmiksi koska nelivuotinen teacher college on täällä monesti paljon halvempi kuin muut yliopiston alat. Voitteko suomalaisina kuvitella, että joutuisitte jollekin hieman häpeillen kertomaan että opiskelette opettajiksi? No, minä päätin että häpeämiseen ei todellakaan ole aihetta, vaikka kuuntelijaa ei kiinnostaisikaan että opiskelen opettajaksi. Vaikka Suomi putosi PISA tuloksissa, oltiin me silti 12. sijalla paras Euroopan maa. USA sijoittui sijalle 36.

Me suomalaiset yleensä miellämme itsemme myös hyvin ujoiksi ja sisäänpäinkääntyneiksi. Kyllä me välillä ehkä turhan hiljaisia ollaan, mutta me ollaan sentään suoria ja sanotaan mitä ajatellaan. Amerikkalaiset on melko tekopirteä kansa eivätkä he aina sano suoraan mitä ajattelevat. Aina ollaan muka niin kiinnostuneita mitä toiselle kuuluu, how is it going today, mutta todellisuudessa ei ihmisiä hirveästi aina kiinnosta. Tai jos on esimerkiksi kutsuttu johonkin, luvataan tulla ja voi kuinka kivalta kuulostaa, mutta loppujenlopuksi ei ilmestytäkään paikalle. Ihmisillä tuntuu täällä olevan myös kova tarve puhua jostain hienommasta. Vähän kehua omia saavutuksia, tai kertoa mitä hienoa heillä on tulevaisuudessa tiedossa. Me suomalaiset ollaan aika realistisia ja rehellisiä, eikä juurikaan puhuta asioista mitkä ei ole varmoja. On amerikkalaisissa silti jotain mistä me voimme oppia, sillä heidän avulaisuus ja ystävällisyys ovat kyllä aivan ensiluokkaista. Olemme mekin avuliaita ja ystävällisiä, mutta täällä tuollainen vapaaehtoismeininki on aivan käsittämättömän hienoa. Muistan kuinka minua kyyditettiin kauppareissuille alkusyksystä kun olin juuri saapunut tänne enkä osannut vielä kaupungissa kulkea, ja kyseltiin voidaanko olla jotenkin avuksi tai tarvitsetko jotain.

Koko ikäni Porissa asuneena on tullut monta kertaa sanottua, kuinka pieni kaupunki Pori on ja kuinka kaikki aina tuntevat ja tietävät toisensa. Onhan se totta, mutta jollain hassulla tavalla jopa sitäkin kaipaa. Sitä kun menet kauppaan tai kaupungille ja sattumalta tapaat jonkun tutun ihmisen!  Amerikassa kaupungit on rakennettu autoja varten. Auton omistaminen on lähes välttämättömyys. Meillä Suomessa välimatkat ovat ihanan lyhyitä ja kaupungin sisällä voit melkein mennä vartin sisällä joka paikkaan. Täällä ihan normaali ajomatka on 45 minuuttia ja se on amerikkalaisen mielestä vielä lyhyt aika. Meillä Suomessa et välttämättä tarvitse edes autoa, koska kulkemaan pääset kätevästi myös pyörällä tai vaikka linja-autolla. Täällä yleinen mielikuva on se, että köyhät, joilla ei ole varaa autoon, käyttävät linja-autoja. Pyöräily nyt ei suurimmassa osassa paikoista tule kuuloonkaan, koska a) tien varrella ei vain ole pyörätietä  tai b) missään ei ole edes pyörätelinetä että saisit jätettyä pyöräsi ulos mennessäsi johonkin. Ja täällä ei myöskään kaupungin keskustalla eli downtownilla ole sellaista merkitystä kuin meillä Suomessa. Ihmisten ei tarvitse asua lähellä downtownia, koska ei siellä juurikaan käydä. Se ei ole niinkuin Porin kävelykatu ja kaupat sen ympärillä mihin mennään ostoksille ja näkemään niitä tuttuja. Täällä riittää kun asuu kivassa lähiössä kaupungin ulkopuolella, jossa kaupat ja kauppakeskukset ovat sopivan ajomatkan päässä.

"On lottovoitto syntyä Suomeen" on joku joskus todennut, ja mun mielestä se pitää täysin paikkansa. Tulisi aika pitkä lista asioista, joita kotimaassani rakastan, jos rupeisin nyt listaamaan. Me on saatu kasvaa ihanan turvallisessa ympäristössä, jossa me voitiin lähteä ulos leikkimään ilman vanhempia. Amerikassa eivät lapset mene mihinkään ilman vanhempia. Siinä missä me viiletettiin pyörillä tai kävellen kouluun ekasta luokasta asti, on Amerikassa systeemi aivan päinvastainen: koulupäivän päätteeksi opettajat saattavat oppilaat (lukiolaisetkin) koulubusseihin ja varmistavat että jokainen oppilas menee sinne bussiin ja bussin mukana lähes kotiovelle asti, ellei sitten jompikumpi vanhemmista tule hakemaan lasta koulusta ja ilmoita koululle että lähden nyt tämän lapseni kanssa kotiin.

Vaikka juuri kerroin että suurin osa täällä ei tiedä missä Suomi on, on myös niitä harvoja jotka tietävät. Koin juuri torstaina erään todella hauskan hetken bussissa. Bussissa edessäni istui mies joka kuuli aksenttini kun puhuin Keiaran kanssa, ja hän kysyi mistä olen kotoisin. Kerrottuani olevani kotoisin Suomesta, mies vastasi että "Really! Hyvaa paivaa!" ja minähän olin aivan ällikällä lyöty. Mies kertoi että hänen äitinsä on suomalainen ja he käyvät joka kesä Minnesotassa järjestettävällä "finnish campilla" joka on lapsille suunnattu leiri. Mikä sattuma! Poistuessamme bussista hän vielä huikkasi "moikka" ja "oli hauska tavata" ja kerroinkin hänelle että mikä sattuma, kun en ole tähän mennessä kuin yhden suomalaisen tavannut Kansas Cityssä ja sitten hän sattuu istumaan edessäni bussissa ja kuulemaan puheestani että olen muualta!

On ihanaa matkustella ja päästä näkemään erilaisia kulttuureja, ja toivon että pääsen matkustamaan vielä monta kertaa tämän vuoden jälkeenkin. Voin myös asua toisessa maassa, mutta samalla oppii arvostamaan sitä mistä on lähtöisin ja syvällä sisimmässään tietää, että tuolla kaukana on mulla koti ja oma kotimaa. Olkaamme siis kiitollisia ja tyytyväisiä että ollaan synnytty Suomeen, kyllä vaan on paras ja rakas maa meillä. Vaikka joskus onkin pimeää melkein kellon ympäri, mistä saksalaispojat aina viitsivät mulle vitsailla. Mä olen Suomesta ja mä olen hyvin ylpeä siitä!

Pakko vielä laittaa loppuun pari hauskaa kuvaa!

Voitteko kuvitella millainen riemu sisälläni syntyi kun törmäsin Kansas Cityn ruokakaupassa Fazerin suklaaseen! :D Ei sillä että olisin edes ostanut, mutta sisällä heräsi taas suuri ylpeys kotimaasta..amerikkalaiskaupan hyllyllä pienen Suomen tekemää suklaata! :)

Eilen me juhlittiin mun ja Jessican syntymäpäiviä mutta kerroin kavereille, että päivä on samalla Suomen itsenäisyyspäivä. Niinpä laitoin tarjolle Pandan Suomi -konvehteja ja kehuivat että olivat hyviä - ja niinhän se onkin, en mä täällä ole vielä Pandan veroista amerikkalaista suklaata maistanut! :)

Hyvää itsenäisyyspäivää Suomi!